Toivon voimalla eteenpäin

Toiveikkuuden ja tulevaisuudenuskon ylläpitäminen kriisitilanteessa vaatii aktiivista ponnistelua. Huolissa vellominen voi olla nautinnollista, mutta ei auta eteenpäin.

 

Toivo on valo, johon luotamme pimeässä. Se on myötätunto, jolla kestämme katsoa kohti hankalaa. Se on elävää ja tuntevaa ihmisyyttä, elämää ja ihmissuhteita. Se on voima, jolla ryhdymme sanoista tekoihin, katseista käsiin. Se on tarvitsevuutta, jonka hellyydellä tartumme ketjuun toinen toistemme turvaksi.

Kuukausia kestänyt koronakriisi koettelee monen jaksamista. On kuitenkin olemassa voima, joka auttaa jaksamaan synkkien aikojen yli: toivo.

 

Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professorin Jaana Hallamaan mukaan toivolla on kaksijakoinen maine. Kuuluisan sanonnan mukaan viimeisenä kuolee toivo. Toisaalta taas puhutaan turhasta toivosta ja haihattelusta.

– Itse pidän Immanuel Kantin määritelmästä, sillä hän yhdistää toivon tietoon ja toimintaan. Toivo pitää ansaita ottamalla asioista selvää ja ryhtymällä toimeen muutoksen aikaansaamiseksi, Hallamaa sanoo.

Hallamaan mukaan toiveikkuus on aina parempi asenne kuin kyynisyys tai hälläväliä-ajattelua ruokkiva epätoivo, jonka vallassa on helppo luopua vastuusta.

– Kyynisyys ja epätoivo eivät välitä siitä, onko tieto todenmukaista tai valitut toimintavaihtoehdot tehokkaita. Oikea toivo sen sijaan on vastuullista. Se kytkeytyy tilanteeseen, jossa ollaan ja siihen, mikä on mahdollista saavuttaa.

 

Suojele mieltäsi, keskity positiiviseen

Kun kokee, että omaan tilanteeseensa voi vaikuttaa ja uskoo tulevaan, pyrkii tässä hetkessä tekemään tulevaa hyvää vahvistavia tekoja. Toivo näyttäytyy suoraan arjen toiminnassa ja tottumuksissa, jotka ovat sitä huolta pitävämpiä, mitä enemmän ihminen kokee toivoa.

 

Toiveikkuus ei synny pakottamalla. Hallamaan mukaan toivossa on kuitenkin mukana jonkin verran itsepetoksellisuutta, kun ikäviä asioita suljetaan tietoisesti pois mielestä. Kaikkia kauhuja ei kannata päästää mieleensä, eikä velloa niissä.

– Se voi olla välillä nautinnollista, mutta se on vaarallista. Se ei vie mihinkään vaan kuormittaa itseä ja muita. Sen sijaan huolta pitää annostella vähän kerrallaan ja ottaa siitä sellaisia paloja, joihin voi itse vaikuttaa.

Itsessään olevaa toiveikkuutta voi tietoisesti vahvistaa ja tukea esimerkiksi rutiinien avulla. Arjessa oleva järjestys kuljettaa tunnista ja päivästä toiseen ja auttaa pysymään elämässä kiinni silloinkin, kun itsellä ei olisi voimia mennä eteenpäin.

– Rutiinin varassa voi rakentaa eteenpäin kurkottavia asioita. Jos taas päästää kaikesta irti, on tuuliajolla. Silloin ajelehtii sinne tänne olosuhteiden vietävänä, ilman suuntaa tai ankkuria, Jaana Hallamaa sanoo.

Epätoivon tunteista voi yrittää irtautua asettamalla asiat aikaperspektiiviin, esimerkiksi suuntaamalla ajatukset viiden vuoden päähän. Menneistä kulkutautivitsauksista lukemalla voi muistuttaa mieleensä, että ihmiskunta on selvinnyt pahemmastakin. Toiveikkuutta voivat lisätä myös ajatukset luonnon kiertokulusta ja elämän jatkuvuudesta.

– Kesä tulee kaikesta huolimatta. Uusia ihmisiä syntyy, lapset leikkivät ja elämä punnertaa eteenpäin, Hallamaa sanoo.

 

Menetyksiä on oikeus surra

Toivo ei merkitse väkinäistä piristämistä, hankalien asioiden sivuuttamista tai vihkiytymistä perusteettomaan iloon ja kiitollisuuteen, vaan hyvin paljon myös kykyä olla yhdessä epätoivossa ja toivottomuudessakin. Yhdessä jaettu toivottomuus luo toivoa.

 

Poikkeustila tuo väistämättä mukanaan myös paljon surua ja murhetta. Joku voi menettää omaisen, oman terveytensä, toimeentulonsa tai unelmansa.

– Se vaatii toipumista kaikilta, ja menetyksiä pitää surra. Mutta sen jälkeen pitää tarttua siihen, mitä on jäänyt jäljelle ja keskittyä siihen, mitä on vielä mahdollista saada, Jaana Hallamaa sanoo.

Myötätunnon osoittaminen kanssaihmisille ja kollektiivisesta surusta ylipääseminen on haasteellista, kun kaikki ovat erityksissä omissa kodeissaan. Hallamaan mukaan ihmisten mielikuvitus on kuitenkin loputon, ja monet ovat keksineet keinoja ilmaista solidaarisuutta ja surua kotikaranteeninkin aikana.

Hallamaa muistuttaa, että pandemia niittää tuhoaan vielä senkin jälkeen, kun itse tauti on voitettu. Hän toivoo suomalaisten oppineen 1990-lamasta, ettei ketään pitäisi jättää kriisin jälkeen selviämään yksin.

– Kun poikkeustilanteen aikana pystytettyjä rajoja nyt puretaan, elämisen jatkamisen edellytykset pitää turvata mahdollisimman monelle.

Lainaukset Maaret Kallion kirjasta Voimana toivo.

 

Teksti Jenni Meronen

Julkaistu UNIO-lehdessä 2/2020

 

Julkaistu 22.7.2020